Voittajan palkkio

Noniin. Pitkästä aikaa täällä taas unia kirjoittamassa. Olikin jo päässyt unohtumaan tämän blogin olemassaolo. Olen lähinnä haaveillut, että alkaisin piirtämään osia unistani.. mutta olen liian laiska ja hidas piirtämään :D. Ehkä vielä joku päivä. Mutta tälläkertaa vielä tekstimuodossa.

Tämän unen näin viime viikolla ja kyseessä on taas painajainen. Seuraavan kerran koetan kyllä kirjoittaa jonkun mukavan unen. Tässä unessa taisi kyllä olla vähemmän järkeä kuin missään noissa aikaisemmissa..

Tapahtuma oli jo täydessä käynnissä ja ihmiset kulkivat innoissaan pitkin oppilaitoksen käytäviä. Katsoin mielenkiinnolla käsissäni olevaa ohjelmalehtistä. Mitähän tapahtuman ohjelmistosta löytyy seuraavaksi. Hei! Hääpuvun sovitus mahdollisuus: "Tule kokeilemaan upeita hääpukujamme, sekä juhlasmokkeja klo13.30 pienessä salissa.". Tuonne pitää mennä, hääpuvut ovat ihania.

Etsin tieni pieneen saliin, jossa muutama innokas odotteli jo ohjelman alkamista. Ihmisiä istuskeli pöydillä ja lattialla rennosti keskenään jutellen. Minäkin istuuduin alas ja jäin odottamaan. Eikä mennyt aikaakaan, kun pieni sali oli jo tupaten täynnä ihmisiä. Jonkun ajan kuluttua jono ylsi jo pitkälle salin ovelta.

Viimein salin etuosassa sijaitseva ovi avautui ja sieltä saapuivat paikalle ohjelman järjestäjät. Kaksi naista ja kaksi miestä. He ryhtyivät kertomaan, miten sovitus etenisi. Olin odottanut, että kaikki halukkaat saavat kokeilla pukuja, mutta ideaksi paljastuikin se, että meidän täytyisi kaikkien käydä pareittain salin etuosassa seisomassa ja järjestäjät arvioisivat meidät. Kaikkien halukkaitten joukosta he sitten valitsisivat parin joka saa kokeilla pukuja.

Olin hieman hämmentynyt, mutta jäin odottamaan vuoroani. Eteen ei ollut jonoa, vaan sinne meni aina se joka ensimmäisenä ehti. Aloin tulla kärsimättömäksi, kun en saanut omaa tilaisuuttani. Samassa huomasin, että minulla ei edes ollut paria. Koetin löytää mahdollisuutta mennä eteen, mutta aina joku pari syrjäytti minut.

Viimein eteen päätyi yksittäinen henkilö, eikä pari. Hänelle huomautettiin, että hän ei voisi osallistua ilman paria. Hän näytti murheelliselta ja oli jo lähdössä pois, kun viimein minä sain itseni liikkeelle. Astelin salin etuosaan ja asettauduin hänen viereensä. "Minä olen hänen parinsa!": julistin järjestäjille puolustelevasti. Kaikki katsoivat meitä, ja pian huomasin heidän katsovan hiukan halveksuen. Sitten vasta tajusin sen tosiseikan, että parini oli tyttö niinkuin minäkin. Seisoimme siinä vierekkäin, kunnes järjestäjät olivat arvioineet meidät ja tokaisivat: "seuraavat!"

Lähdin harppomaan ulos salista. Olin harmistunut siitä, että olin tuhlannut aikaani, siitä, että ohjelma ei ollut yhtään sitä mitä luvattiin ja siitä, että tyttöpari oli ollut jotenkin epäkelpo muiden mielestä.

Salin ovella totesin jonottaville ihmisille, että ei sinne kannata jonottaa. Ei siellä saa oikesti mitään pukuja sovittaa. Koko juttu on huijausta ja ajan tuhlausta.

--

Salin eteen astui uskomattoman kaunis pariskunta. He olivat pitkiä ja siroja ja täynnä hymyä. Naisella oli tummat pitkät hiukset ja suuret silmät. Järjestäjät julistivat tämän olevan se pari, joka pääsee sovittamaan pukuja. Pari johdatettiin takahuoneeseen ja muut ihmiset ryhtyivät siirtymään pois salista.

--

Huone oli vaalea ja avara. Yhdellä seinustalla oli kaksi pyöreää aukkoa, kuin ovet, joiden edessä oli sairaalapedit. Pedeillä oli kaksi hahmoa. Hoitajat häärivät sairaalapetien luona ja potilaat alkoivat heräillä. Miehen ensimmäiset sanat olivat: "Minähän sanoin, että ei sitten mitään meikkijutuja. Miksi minun kasvoni tuntuvat tältä?". Nainen oli hiljaa ja odotti innoissaan miltä hän tulisi näyttämään hääpuvussaan, nyt kun hänet on laitettu kauniiksi. Kukaan ei vastannut miehelle.

Hoitajat laittoivat sairaalapedit nousemaan pystyasentoon ja poistuivat paikalta. Kun pedit olivat nousseet kokonaan istuma-asentoon, pariskunta pääsi viimein näkemään itsensä edessä avautuvasta suuresta peilistä. 

Häävaatteita kummallakaan ei ollut. Heidän yllään oli sairaalan leikkauskaavut. Eivätkä heidän kasvonsa tai vartalonsa olleet enää ihmisen. Ilmestys muistutti rupikonnan ja ihmisen risteytystä. Heidän ihollaan risteili leikkausarpia. Heidän silmänsä oli vaihdettu hohtavan valkoisiin kiviin. 

Huoneen toiselta seinältä kuului ääni: "Te olette lohikäärmekansan uudet jäsenet! Teissä virtaa lohikäärmekansan veri ja te tulette matkustamaan planeetallemme ja asumaan siellä, lopun ikäänne... Ikuisesti" Puhuja oli yksi neljästä hahmosta jotka istuivat seinän vieressä korkeilla valtaistuimilla. He myös olivat saman näköisiä, rupikonnan ja ihmisen sekoituksia.

Nainen katsoi puhujaa ja sitten uudelleen omaa kuvaansa. Kyyneleet vierivät hänen vihreille rupisille poskilleen. "Niin kaunis." Hän henkäisi. "Olen niin kaunis. Kiitos teille. Minä todellakin olen upea."

Valtaistuimella istuva hahmo jatkoi: "Ette ole vielä täysin valmiita. Meidän täytyy nykkua vielä muutama vuosituhat, jotta olette valmiita siirtymään lohikäärmekansan keskuuteen."

Sitten kaikki kuusi sulkivat silmänsä ja nukkuivat. Nainen oli ikionnellinen.

Uusi mailma

On vähän jäänyt tämä unien kirjaaminen kun on ollut kaikenlaista, mutta eipä siitä sen enempää, nyt kuitenkin taas uusi uni. Tälläkin kertaa kyseessä oli painajainen. Liekö on niin, että painajaiset muistaa paremmin vai, että näen yksinomaan painajaisia.. En tiedä, mutta ainakin tällä hetkellä on ollut painajaispainotteisia unia. Tämä uni oli jälleen kerran sellainen "tunne-uni". Siis sellainen josta kertoessa kuulijalle ei välity puoliakaan unen ahdistavasta ilmapiiristä.

Olemme kaikki valmiina kohtaamaan viimein pelkomme. Haluamme irti kahleistamme ja aijomme käydä taisteluun noita olentoja vastaan jotka ovat ajaneet ihmiset syvälle maan uumeniin, kauas auringosta. Sen pienen epävarmuuden joka meissä piilee onnistuu joukkiomme johtaja karistamaan pois. Hän on käynyt ylhäällä kerran aikaisemminkin.

Minä pidän tiukasti kiinni pippurisumutepullosta joka minulle jaettiin aseeksi ja katselen arasti muita huoneessa olijoita. Paikalla on miehiä ja naisia, nuoria ja vanhempia. Kaikki näyttävät olevan hieman varautuneita, mutta myös innoissaan pian koittavasta vapaudesta. 


Johtajamme kertoi, että ylhäällä on huoneistoja pienien välimatkojen päässä toisistaan. Tarkoitus on siirtyä nopeasti aina huoneistosta toiseen, mielellään ilman, että olennot huomaavat meitä. Mutta jos joudumme vastatusten jahtaajiemme kanssa kaikkien on taisteltava.


Siirrymme muutama ihminen kerrallaan hissillä ylös ensimmäiseen huoneistoon. Johtajamme katsoo, että olemme kaikki varmasti koossa ja lukitsee hissin oven perässämme suurella metallisalvalla. Olemme pienessä ja pimeässä huoneessa jossa ei ole ikkunoita ja betoniset seinät hohkaavat kylmyyttä. Huoneesta lähtee kapea käytävä jonka päässä on raskas metallinen ovi jossa on neljä salpaa.


Johtajamme siirtyy ovelle ja nyökkää kaikkia olemaan valmiina. Ihmiset puristavat tiukasti käsissään olevia aseita; lapioita, laudanpalasia ja veitsiä. Aseemme eivät ole kummoisia, mutta olemme kiitollisia, että johtajamme sai edes nämä tuotua ylhäältä mukanaan. Johtaja avaa ensimmäisen salvan ja samassa oven takaa alkaa kuulua hirveää pauketta ja kirskunaa kuin suuret kynnet raapisivat metallia. Kädet hieman jo vapisten johtajamme avaa toisen salvan. Mutta ennenkuin hän edes ehtii avaamaan kolmatta ovi räsähtää sisään ja ihmiset alkavat huutamaan kauhuissaan.


Ovesta tunkeutuu sisään olioita jotka muistuttavat kaukaisesti susia, mutta nämä ovat valtavia laihoja olentoja jotka kävelevät kumarassa kahdella jalalla ja jollakin inhottavalla tavalla tuovat enemmän mieleen suden raadon kuin elävän eläimen. Ihmiset huutavat ja koittavat taistella noita susiolentoja vastaan. Minä piiloudun nurkkaan ja toivon, että en joudu olentojen repimäksi.


Lopulta saamme susiolennot kaadettua. Jätämme niiden raadot ja ihmisruumiit siihen ja lähdemme huoneesta kohti seuraavaa huoneistoa. Ne loukkaantuneet jotka eivät pysy mukanamme jätetään matkasta. 


Ulkona on pimeää ja kylmää. Maa on suurilta osin romahtanut ja ilmassa on sakea sumu. Lähdemme vaeltamaan kohti seuraavaa huoneistoa toivoen, että seuraava askel jonka otamme olisi tukevaa maata eikä syöksisi meitä kuiluun ja takaisin maan syövereihin.


Vaellamme tunteja, päiviä, kuukausia. Odotamme paratiisimme löytyvän jo ehkä huomenna. Siirrymme huoneistosta toiseen ja koetamme etsiä hyödyllistä tavaraa mukaan. Eräänä päivänä minä teen ihmeellisen löydön. Löydän eräästä huoneistosta villatakkeja. Suuria ja lämpimiä villatakkeja. Ilma on käynyt kokoajan kylmemmäksi, joten vaatteiden löytäminen on aina hyvä asia. Otan yhden itselleni ja annan loput toisille. Joukkomme on harventunut edelleen, mutta johtajamme on edelleen mukana.. ainakin luulisin niin. Sitten jatkamme matkaamme viikkoja, kuukausia ja lopulta vuosia.


Eräänä aamuna herään taas yhdestä huoneistosta. Päälläni on villatakki josta on revitty irti suuria palasia; hiat ja suurin osa takin helmasta. Koetan kietoutua siihen palaseen mitä takista on jäljellä ja hytisen kylmästä. Päässäni soi, kuin joku huutaisi. Takaraivoa jomottaa ja huuto yltyy kirskunaksi ja rääkynäksi. Koetan selvittää pääni ja tartun kiinni villatakkiini. Jokin tarttuu kiinni niskaani terävillä kynsillä. Riukdon takin yltäni ja viskaan sen lattialle. Kirskuna lakkaa. Takin kaulus on mädäntynyt, kuten aikaisemmin oli käynyt hioillekin ja helmalle. Koetan repiä mädäntynyttä osaa irti, mutta totean lopulta takin olevan mennyttä ja viskaan sen nurkkaan. Muut huoneessa olijat eivät tunnu kiinnittävän minuun mitään huomiota, he vain istuvat paikoillaan.


Lähden laahustamaan kohti huoneiston keittiötä. Käytävällä vastaan tulee joku. En muista kuka hän on. Kävelemme toistemme ohi ilman, että melkein edes huomaamme toisiamme. Keittiössä joku syö ruoanjämiä. Menen katsomaan löytyisikö kaapeista mitään syötävää, mutta ne ovat typötyhjiä. Samassa huomaan myös, ettei minulla edes ole nälkä. Milloinkahan olen viimeksi syönyt jotain? En muista. Yhtäkkiä huoneeseen tulee joku. Hänet minä muistan. Henen nimensä oli Ann-Marie, mutta nykyään tyttö joka hänessä on on nimeltään Caroline. Hän oli ennen oikein nätti tyttö, mutta nykyään hän näyttää siltä kuin vierailisi omalla haudallaan joka päivä. Hänen kyntensä ovat kasvaneet pitkiksi ja hänen kätensä ovat ja vaatteensa ovat mullassa. Kasvoissa on monia arpia ja haavoja. Vältän katsomasta Carolinea silmiin ja livahdan olohuoneeseen. 

Ihmisiä on kerääntynyt istumaan olohuoneen lattialle katsomaan televisiota. Kukaan ei käänny katsomaan kun liityn heidän joukkoonsa. Televisiossa huoliteltu nainen haastattelee miestä jolla on hieno kalliinoloinen puku päällään. En ymmärrä mitä he puhuvat, mutta he näyttävät iloisilta. Hetken mielessäni käy etäinen muistikuva. Oliko meidän tarkoitus matkustaa jonnekin? Koetan muistaa kauanko olimme olleet tässä asunnossa, mutta muistot lipuivat nielestäni. Kiedon käteni ympärilleni lämmikkeeksi ja siirrän katseeni takaisin television naiseen. Hän on kaunis ja onnellinen.


No niin tällaista tällä kertaa. Edelleen pahoittelen (jos nyt joku eksyy tätä lukemaan), että minä en ole mikään kirjoittaja :). Teksti on varmasti melko epäselvä, mutta niinhän ne unetkin usein ovat :D. Ehkä nyt saan sysättyä tämän ahdistavan unen mielestäni kun sain kirjoitettua sen tänne talteen.

Vanha tuttu

Kokeilempa nyt kursiivia tuohon uniosion erottelemiseen. Tuo aikaisempi fontin värin muuttaminen ei oikein toiminut.

Niin tosiaan, viime yönä tapasin unissani taas vanhan tutun hahmon. Eli taas painajaisia. Tämä on siis uni jota näen melko usein, se toistuu aina hieman erilaisena, mutta pääperiaate on sama.

Istun pimeässä olohuoneessa laulaen. On ilta ja olen kotona, vaikkakaan talo ei ole sellainen kuin se jossa oikeasti asun. Tiedän, että poikaystäväni on makuuhuoneessa.

Yhtäkkiä ääneni häviää. Koetan huutaa lujempaa, mutta saan aikaiseksi vain hyvin hiljaista pihinää. Lähden pelästyneenä kohti makuuhuonetta ja koetan huutaa poikaystävääni apuun, mutta ääntä ei kuulu. Kun pääsen makuuhuoneeseen, poikaystäväni katsoo kauhistuneena ohitseni ovelle päin. Ja silloin tiedän, että se hahmo on taas siellä. Ihmisen muotoinen musta usva joka lähestyy minua rauhallisen päättäväisesti.

Koetan huutaa, mutta ääneni on kadonnut kokonaan.

Silloin havahdun ja olen taas olohuoneessa. Laulan hiljaa, tietäen, että kohta joudun taas kohtaamaan hahmon. 

Tästä unesta joudun yleensä itse herättämään itseni, muuten se vain jatkuu ja jatkuu. Joskus luulen heränneeni, mutta kun menen kertomaan jollekkin nähneeni painajaista, hän muuttuu tuoksi hahmoksi. 

Näissä unissa toistuu aina se, että olen kotona ja näen hahmon takanani jonkun huoneen ovella yleensä peilin tai ikkunan kautta. Uneen kuuluu aina kirkuminen ja hirveä ahdistus. Joskus myös tuo hahmo kirkuu, joskus vain minä. Hahmo ei myöskään aina ole vain usvaa, joskus se näyttää ihmiseltä. Ehkä suunnilleen ikäiseltäni tytöltä.

En tiedä mikä tuo hahmo on, enkä muista milloin se ilmestyi uniini. On se siellä ainakin kymmenen vuotta ollut. Minulla on jonkinlainen tunne, että hahmo on aave, kuollut ihminen. Jollain tasolla myös tiedän, että se ei oikeasti halua minulle mitään pahaa, mutta silti pelkään sitä kuollakseni.

Unien tulkinta on mielestäni mielenkiintoista, mutta jos unia haluaa tulkita, pitää niitä katsella hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Mitä mikäkin asia merkitsee sille henkilölle. Ja ennenkaikkea minkälainen tunnelma unessa on ollut.

Mutta itse olen nykyään enemmän sillä kannalla, että kaikki unet eivät merkitse yhtään mitään. Josku on myös hauskaa leikitellä ajatuksella, että unet ovat oma maailmansa ja ulottuvuutensa. Olkoonkin sitten vain oman pääni sisällä.

Lasersotaa ja kuorma-autoja

Viimeöinen uni oli taas niitä joista pakotin itseni heräämään. Tiesin, että en halua tietää miten tarina jatkuu. Ei sillä, aluksi se oli hirveän hauska uni.

Olimme suuressa rakennuksessa jossa sekoittui elementtejä kauppakeskuksesta ja suuresta koulusta. Käynnissä oli Megazone- tyylinen lasersotapeli jossa käytetään harmittomia laseraseita. Meitä oli neljä joukkuetta jotka kilpailivat toisiaan vastaan. Meidän joukkue koostui kokeneista zonettajista ja muut tiimit olivat aloittelijoita. 

Kuljin pitkin käytäviä parin tiimikaverin kanssa hiipien, valppaina ja valmiina ampumaan. Mutta pian huomasimme, että muut tiimit olivat selvää kauraa. Niistä ei ollut minkäänlaista vastusta. Kukaan ei osannut suojautua saatikka tähdätä kunnolla. Minä koitin huudella heille ohjeita nostaakseni edes hieman vaikeustasoa. "Kulkekaa selkä seinää vasten ja koettakaa keksiä väijytyspaikkoja! Te olette liian helppo saalis siinä keskellä käytävää." Ammuin heidät ja jatkoin nopeasti matkaani. Tunsin pientä ylpeyttä ollessani kerrankin parempi jossain kuin muut.

Päätimme lähteä tuhoamaan vihollistiimien tukikohdat. Niistä kun saa parhaat pisteet. Minä hyökkäsin tukikohtaan joka sijaitsi kerrossängyn yläsängyllä. Ammuin puolustajat ja kiipesin yläsängylle. Siellä istuskeli kaksi teinityttöä, sen tiimin jäseniä, kyllästyneen näköisenä aseet vieressään. Nostin aseeni heitä kohti, istuuduin mukavasti sängylle ja totesin heille, että heidän pitäisi nyt poistua. "Miks muka?", teinit kysyivät tyrmistyneenä. "Koska jos nyt ammun teidät, ette saa olla  enää tukikohta-alueella. Kuolleet eivät saa olla tukikohta-alueella. Mutta en nyt jaksaisi vaivautua ampumaan teitä, joten voisitteko poistua?" Huomasin, että itsevarmuuteni alkoi pikkuhiljaa menemään ylimielisyyden puolelle ja suljin suuni. Teinit häipyivät kuitenkin vähin äänin.

Odotin sängyllä, että kaikki tiimin jäsenet olivat saaneet tuhottua tukikohdan ja lähdin kohti seuraavaa. Sekin oli helppo tuhota eikä siinä mennyt kauaa. Lopulta lähdimme kahdestaan yhden tiimini jäsenen kanssa etsimään viimeistä tukikohtaa. Tiesimme suunnilleen sen sijainnin. Jossain päin kolmannen kerroksen etelälaitaa.

Haravoimme aluetta, mutta tukikohtaa ei yllätykseksemme tuntunut löytyvän mistään. Yhtäkkiä törmäsimme opettajaani. Kerroimme hänelle, että emme meinaa millään löytää viimeistä tukikohtaa ja kysäisimme, että sattuisiko hän tietämään missä se oli. Opettaja hymyili meille ja sanoi: "En saisi kyllä kertoa teille missä se on, mutta..". Hän naurahti ja jatkoi: "Enhän minä tosin voi sille mitään jos te seuraatte minua sinne tukikohdalle." Opettaja iski meille silmää ja viittoi meitä seuraamaan.

Lähdimme seuraamaan opettajaa vilkuillen toisiamme. Sitten yhtäkkiä opettaja kääntyi ovelle joka oli merkitty pelialueen ulkopuoliseksi tilaksi. Minua alkoi hieman epäilyttämään, mutta halusin löytää viimeisen tukikohdan joten seurasin häntä ovesta pieneen portaikkoon. Seisoimme karun oloisessa portaikossa josta jatkui portaat sekä ylös että alas. Yhtäkkiä alhaalta alkoi kuulua lähestyviä juoksuaskeleita. Monia askeleita. Ainakin kaksikymmentä ihmistä oli tulossa meitä kohti. Lähdimme nopeasti juoksemaan portaita ylöspäin ja kun katsoin taakseni näin joukon sotilaita. Oikeita sotilaita jotka olivat tulossa ampumaan meidät.

Juoksimme seuraavaan kerrokseen kauhuissamme. Kauhu alkoi muuttua paniikiksi kun huomasimme, että portaat eivät enää jatkuneet. Edessä oli jykevä metallinen ovi ja takaamme kuului lähestyvien sotilaiden äänet. Tiesin kuitenkin, että opettajalla oli avaimet tähän oveen. "Avaa se ovi! Äkkiä!", huusin opettajalle. Opettaja kuitenkin oli jähmettynyt oven eteen ja sanoi hiljaa: "En voi avata tuota ovea. Sitä ei saa missään nimessä avata."

Olin tyrmistynyt tästä kommentista ja huusin opettajalle, että me kuolemme jos hän ei avaa ovea. Eikö hän ymmärtänyt tilanteen vakavuutta? Hetken epäröityään opettaja viimein avasi oven ja pääsimme turvaan juuri kun sotilaat pääsivät ovelle.

Olimme suuressa varastohallissa. Katselimme kaverini kanssa ihmeissämme hallia joka oli valtavan korkea ja täynnä metalliromua. Opettaja sensijaan lähti määrätietoisesti kävelemään eteenpäin. Ei auttanut kuin seurata häntä. Hetken matkaa käveltyämme saavuimme jonkin epämääräisen rakennelman kohdalle. Opettaja hiljensi vauhtiaan ja asettui istumaan nojatuolille rakennelman eteen. Mekin istuimme ja jäin tuijottamaan rakennelmaa. Tunnistin sen pian kuorma-autoksi. Itse kasatuksi ja vielä keskeneräiseksi.

Istuimme hiljaa tovin kunnes yhtäkkiä kaverini alkoi puhua. "Nyt ymmärrän. Tuon takia sinä siis rakennat uudelleen tuota autoa.", hän sanoi ja näin hänen katsovan pieneen huoneeseen takanamme. Huoneen ovi oli auki, mutta en nähnyt silti tarkasti. Siellä oli pimeää ja jotain punaista. Ja jokin hahmo. Tai oikeastaan osia hahmosta. "Kuulen hänen puhuvan", kaverini totesi rauhallisesti. Samassa kuulin minäkin. Olin itseasiassa kuullut sen kokoajan, inhottavan äänen joka kaikui korvissa, mutta en ollut kuunnellut sitä. Olento huoneessa kirkui sekalaisia lauseita: "Miksi et pelastanut minua.. miksi teet tämän.. olin onnellinen.. avasitko oven.. yhtäkään ovea ei saa avata!" Ääni koveni ja se jäi toistamaan lausetta:" Yhtäkään ovea ei saa avata! Yhtäkään ovea ei saa avata!"

Tunsin miten kauhu alkoi vallata mieleni ja olento lähti raahautumaan meitä kohti kirkuen. Sillä hetkellä tajusin, että olento tarkoittaa myös sitä ovea jonka avasimme. Tajusin, että se aikoo tappaa meidät. Silloin päätin, että en halua nähdä tätä ja avasin silmäni.

Sepäs tuntui pitkältä kirjoitettuna, vaikka ei ollut mitään pisimpiä uniani. Tässä taas huomaan myös sen, että unissa tapahtuvat asiat eivät välttämättä kuulosta pelottavilta, koska siinä on mukana niin paljon jota ei voi kuvailla; ahdistusta ja kauhua.

Ja tosiaan sanottakoon vielä tässä, että minä en ole mikään kirjoittaja tai tarinankertoja. Enkä myöskään ole koulussa ollut mikään kympin oppilas äidinkielessä. Mutta eiköhän tuosta jotain tolkkua mahdollisesti saa. 

Hyvää yötä ihmiset, ja kauniita unia.

Uuden opettelua

Noniin. Aloitin sitten "bloggaamisen". Kai tätä semmoiseksi kutsutaan tuolla ulkona. Ja minä kun olen aina pitänyt blogien kirjoittamista omituisena puuhana. Kuka nyt haluaisi kirjoittaa mietteitään kaiken kansan nähtäville? Vielä vähemmän, kuka niitä haluaisi muka lukea. Kummallisia ihmisiä.

Ajatuksenani oli, että kirjoitan tänne ylös uniani ja ehkä myös jotain mietteitä niistä. Haluaisin aina selittää niistä ihmisille, mutta pelkään tylsistyttäväni heidät kuoliaaksi. Täällä sitä ongelmaa ei ole. Saan selittää ihan niin paljon ja niin pitkään kun siltä tuntuu. Katsotaan miten lähtee käyntiin. Ei tää blogspotin käyttäminen niin vaikeeta voi olla, eihän?

Olen aikaisemminkin kirjoitellut uniani ylös. Vihkoihin ja tietokoneelle, milloin minnekkin. Nyt on kirjoitteleminen jäänyt vähemmälle ja haluaisinkin tässä motivoida itseäni kirjoittamaan uniani ylös useammin.


Unet ovat minulle tärkeä asia josta toivon, että en joudu milloinkaan luopumaan. Olen nähnyt unia niin kauan kuin muistan. Uneni käyvät läpi asioita laidasta laitaan; lämmöstä ja hyvästä olosta väkivaltaan ja painajaisiin. Niissä on yleensä myös selkeä juoni joka saattaa jatkua jopa vuosien päästä uudelleen.

Olen myös kokenut kehitystä unissani. On mahtavaa, että vuosien myötä olen oppinut lentämään unissani. Lentämisen harjoittelu alkoi joskus ala-asteella pitäen tukea seinistä ja katoista. Eräänä yönä uneeni ilmestyi keiju hiekkarannalla. Keiju antoi minulle omat siivet. Sen jälkeen olen osannut lentää unissa ilman tukea. Olen edelleen melko huono lentäjä. En uskalla lentää korkealla tai ylittää vesiä, mutta olen melko nopea.

Toinen kyky joka toistuu usein unissani on seinien läpi käveleminen. Sen opin eräässä unessa jossa kuolin ja kävelin aaveena maan päällä. Molemmat kyvyt ovat yleensä sellaisia joita käytän pakenemiskeinona pahoihin tapahtumiin unissa. Kun hirviöt jahtaavat, pystyn vajoamaan maan suojaan. Tai kun olen tehnyt jotain hirveää unessa, saatan paeta sitä lentämällä kauas pois, tietäen, että kukaan ei pääse perääni.

Sitten hieman todellisempiin kykyihin jotka liittyvät uneksimiseen. Pystyn yleensä herättämään itseni unesta tarpeen vaatiessa. Minun ei edes tarvitse päästä siihen tilaan, että tajuan uneksivani. Pienenä herääminen tapahtui hyppäämällä jostain korkealta, mutta nykyään voin tehdä sen heti jos uni käy liian ahdistavaksi. Pitää vaan saada silmänsä auki vaikka ne tuntuvat olevan jo auki. Mukavalta se ei tunnu, mutta mielummin se kuin tulla esimerkiksi revityksi palasiksi unessa.

Nyt kun kirjoitan näitä ylös, herää mieleeni kysymys. Miksi pakenen kauheuksia unissani? Eikö unimaailma ole se paikka jossa pitäisi kohdata pelkonsa?

Siinäpä oli prologia kerrakseen. Seuraavaksi sitten niitä itse unia.